Tänään mennessäni yliopistolle maksamaan valmistumisseremoniamaksua (kyllä, kaikki maksaa, sekin pirulainen 100 euroa plus tooga ja muut sälät), tulin taas ajatelleeksi sitä kuinka tottunut minä olen täkäläiseen menoon.

Menin yliopistolle taksilla (joka muuten maksaa 3 euroa kaupunkialueella), niin kuin täällä keskiluokkaiset tyypit tuppaavat tekemään aina silloin kun on vähänkin kiire (rikkailla on tietenkin omat autot ja vielä autokuskit). Sinänsä siis jo tuo taksien käyttäminen poikkeaa suomalaisesta todellisuudesta, jossa taksit on vuoden Mercedeksiä ja Volvoja ja joilla opiskelijat ajelevat lähinnä vain lauantaiöinä umpihumalassa.
Mutta, ei se itse taksilla liikkuminen minua vielä miettimään pistänyt, vaan se, kuinka taksikuski toivotti minulle hyvää päivänjatkoa. Suomalainen taksikuski tuskin sanoisi minulle "pidä huolta itsestäsi, rakkaani!"
Täällä tuollainen "ylistyssanojen" käyttäminen on tietenkin ihan normaalia ja olen siihen jo itsekin tottunut. Luultavasti jossain vaiheessa Suomeen palattuani masennun huomatessani, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota, eikä minun itsekään kuulu kiinnittää muihin sen enempää huomiota. Jos joku vastaantulija sanoisi "hei", kutsuen minua kauniiksi vaaleaksi neidiksi, pitäisi minun varmasti hymyilyn sijaan juosta karkuun.

Tässä tapauksessa puhun siis niistä ystävällisistä ja kohteliaista eleistä, enkä niistä idioottien ukkojen rasittavista kommenteista kuten "diablo mami tu si ta buena!" (miten tuonkin nyt sitten katu-uskottavasti kääntäisi...), joita myös päivittäin kuulee. Välillä nekin kieltämättä huvittaa, mutta huonolla päällä ollessani tekisi mieli mennä lähinnä sylkemään päälle. Joskus olenkin jotain vastannut, tai näyttänyt keskisormea, mutta siitähän ne vasta innostuvat...

Toinen asia on tietenkin se henkilökohtainen reviiri, josta Juanitakin juuri puhui. Minä en meinaan mitään hajurakoja enää pitele! Minä pussailen ja halailen ja juoruilen tätien ja setien kanssa niin lähekkäin että nenät melkein koskettaa toisiaan. Minulle on ihan normaalia jutella tutuille ja vähän tuntemattomillekin käsivarresta tai lantiolta kiinni pitäen... Tiedän kyllä, että Suomen kamaralle astuessani astuu kehiin myös suomalainen minäni, enkä varmaankaan vaikuta miltään päällekäyvältä sekopäältä... mutta kyllä se mielessä aina käy. Ainakin ensimmäisinä päivinä Suomeen tultua. Tekisi niin mieli riemuita dominikaaniseen tyyliin tuttuja nähdessä, pussata poskille ja kysellä kuulumisia innokkaasti, eikä vain pikaisesti ehkä halata (jos sitäkään) ja tervehtiä.

Mutta, onneksi siellä pohjolassakin niitä tulisieluja (tuttujakin sellaisia) on, joiden kanssa voi sitten huolettomasti liioitella niitä tervehtimisiä ja muita... ei tarvitse ihan kokonaan jähmettyä sinne jäisten koivujen keskelle.

Tässä muuten tällainen mielettömän tylsä videopätkä, jonka tänään kuvasin yleisessä autossa...
Siitä kuitenkin käy ilmi, kuinka sopuisasti seitsämän ventovierasta ihmistä mahtuu viiden hengen autoon.




Niin ja huomatkaa kuinka hiljaa kaikki matkustajat jököttävät. Kukaan ei edes käännä päätään! Eli jos täälläkin osataan olla näin, niin kyllähän siellä Suomessakin osataan olla ihan toisin päin, eikös? :