Viime päivien ajatukseni liittyvät sen verran läheltä "Pemberleyn valtijattaren" eilisiin mietteisiin (A great Success), että päätin itsekin pohtia näkökulmaani tavoitteiden, menestymisen ja onnellisuuden tuomasta ristiriidasta.

On todella olemassa ihmisiä, joille menestyminen, arvostettu asema ja raha ovat kaikki kaikessa, ja myös niitä, jotka tyytyvät vähään ja ovat onnellisia keskivertotyössään ja kahdeksasta-viiteen arjessaan… sekä niitä, jotka ovat kaikkea muuta siltä väliltä. On niin monta keinoa etsiä onnellisuutta, sekä vielä useampi tapa löytää se. Todella harva näistä kuitenkin on se itse menestyminen.

Toinen kysymys onkin, mitä se itse menestys tarkoittaa, mutta rajattakoon se nyt tässä yhteydessä työelämässä ja taloudellisessa mielessä menestymiseen.

Asun maassa, jossa rikkaat ovat todella rikkaita, ja köyhät todella köyhiä. Olen päässyt läheltä toteamaan sen, että onneen ei tarpeen tavaraa hankkia. Raha tekee kyllä elämän helpommaksi, mutta tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa se harvoin tuottaa. Mitä enemmän omaisuutta, sitä enemmän huolia.

Itse olen aina ollut niitä, joille koulutus on kaiken A ja O. Yhteiskuntamme on opettanut minulle, että ilman papereita et todellakaan ole mitään. Ihmiset ottavat sinut vakavammin, jos sinulla on esittää todistuksia ja diplomeita, vaikkei niistä todellisuudessa olisikaan mitään apua hommien hoidossa. Olen itsekin syyllistynyt katsomaan alakanttiin ikäisiäni, jotka eivät ole saaneet aikaiseksi hankkia kunnon koulutusta, mutta nyt, kun itselläni ne paperit alkaa olla käsien ulottuvuuksilla, olen ymmärtänyt, miten vähän ne paperit henkilökohtaisella saralla merkitsee.

En silti tarkoita, ettenkö pitäisi opiskelua ja oman tietämyksen laajentamista tärkeänä, mutta arvostan myös niitä, jotka tyytyvät vähempään, ja etsivät muita keinoja kuin opiskelun pärjätäkseen tässä yhteiskunnassa.

On myöskin arvostettavaa, että ihmiset haluavat asettaa itselleen tavoitteita, ja pyrkivät mahdollisimman korkealle tässä menestymisen "rankingissa". En kuitenkaan haluaisi itse huomata olevani yksi näistä ihmisistä, joille oma mammona ja hyvä asema ovat kaikki kaikessa. Minkälaista hyvää ja onnea tämä loppujen lopuksi tuottaisi? Jos jonkinlaista, niin todella itsekästä sellaista.

Jos haluamme todella olla onnellisia, täytyisi meidän oppia katsomaan omaa nenäämme pidemmälle. Tämä kulutusyhteiskuntamme, jossa autot, vaatteet, pelit, ja laitteet ovat ne menestymisen merkki, on johtanut tilanteeseen, jossa koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaarassa. Ainoa todellinen "great success", jonka voimme saavuttaa, olisi sellainen, joka tuottaisi onnea myös tuleville sukupolville. Tällä lähinnä tarkoitan sitä, ettei tuleva sukupolvi joutuisi toteamaan olevansa viimeinen, meidän tämänhetkisen kilpailuyhteiskuntamme seurauksena.

En tarkoita kuitenkaan sitä, että ihmisten pitäisi unohtaa henkilökohtaisen "paremman" tavoittelu, tai elää ilman nykyisiä mukavuuksia, mutta toivon, ettei ihmisten henkilökohtainen menestys olisi globaali haitta.

Omalla kohdallani olen joutunut käymään henkilökohtaista sotaa löytääkseni sopusoinnun materiaaliseen esteettisyyteen ja mukavuuteen perustuvan alani, ja näkemyksieni kanssa. Ainoa keino, jolla pystyn ne yhdistämään, on urani keskittäminen ekologisille arvoille. Tätä tietä etsiessäni, olen myös tullut siihen johtopäätökseen, että ollakseni tyytyväinen itseni kanssa, on minun löydettävä onnellisuutta ilman sitä kaikkea tavara- ja mukavuusmäärää, ja auttamalla muita ihmisiä. Kiitos siis yliopistokoulutukseni, olen ymmärtänyt tarvitsevani myös työtä, johon ei koulutuksia tarvita.

Kertoessani isälleni suunnittelevani tekeväni vapaaehtoistyötä ennen jatkokoulutukseen pyrkimistäni, hän totesi, ettei vapaaehtoistyöllä laskuja makseta. Mutta siinäpä juuri se pointtini olikin- löytää itseni paikasta, jossa oma kulutukseni olisi niin vähäistä, ettei niistä laskuista tarvitsisi edes murehtia, ja näin löytää myös henkilökohtaista onnea.