Luulin ettei minusta koskaan tulisi kahvinjuojaa. Ainoat kahvit joita olen mielelläni litkinyt ovat olleet Starbucks:in ja Caribbean Coffee:n frappuccinot sun muut erikoiskahvit, jotka maistuvat lähinnä kermalle ja suklaalle, mutta kotonani kahvinkeitin (la greca) on tähän asti ollut esillä vain suomalaisten kahvisuonien vierailuiden ajan. Tänään kuitenkin heräsin todellisuuteen, etten saanut vaatteita päälleni ennen kuin olin kaatanut kurkustani alas teekupillisen café con leche:ä sellaista vauhtia että pahimmatkin kahvijuopot olisivat nostaneet kulmakarvojaan. Nyt on jo pari viikkoa takana tätä kummallista kahvinjuontikauttani, ja alan olla todella huolestunut. En halua olla yksi niistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi ilman kahvia; joiden hampaat ovat keltaiset ja kädet tärisevät ellei päivän kofeiiniannos ole täynnä… mutta kun se kahvi vaan loppujen lopuksi on hyvää! Ainakin tuo 100% pure Santo Domingo espressokahvi.
Totta puhuakseni, olen kyllä tässä viime vuosien varrella addiktoitunut kofeiiniin useammankin kerran, ja onnistunut aloittamaan lakkoja ennen kuin olen saanut munuaiskiviä, mutten kahvin, vaan Coca Cola:n juonnista. Miten muuten sitä olisi ikinä selvinnyt niistä projektienpalautusviikoista, jolloin unelle oli aikaa korkeintaan kaksi tuntia per yö… Luultavasti siis halutessani pääsen myös tästä kahvittelusta eroon, mutta toinen asia onkin sitten haluanko tarpeeksi. Mikä sen mukavampaa kuin aloittaa päivä kupposella hyväntuoksuista kahvia (tosin minun tapauksessani tuo mukillinen espressoa vastaa kai neljää kuppia, hui!).
Pointtini? Never say never. Nyt ne, jotka tuntevat minut, saavat naureskella, sillä ennen olin aivan vakuuttunut etten koskaan tulisi juomaan kahvia. Perun siis sanani.
Kommentit