Vihdoinkin olen päättänyt jotain. Olen päättänyt tehdä päätöksen tälle dominikaaniselle elämälle. Ainakin toistaiseksi. Tämä finno-dominico-"seurue" suuntaa Suomeen ennen vuoden loppua.
Minä kylläkin jo hieman aikaisemmin, eli lokakuun alussa. Nyt siis minulla on kuukausi ja risat yrittää hoitaa miljoona asiaa, alkaen vuokrasopimuksen irtisanomisesta.
Saas nähdä tosin pääsenkö edes maasta pois, sillä oleskelulupani meni umpeen jo tammikuussa. Niin. Näin täällä Karibialla hoidetaan asioita. Joudun myös luottamaan siihen, että joku muu osaa hoitaa todistuksieni "leimauttamisprosessin" sun muut, sillä tarkoituksenani on suorittaa piakkoin jatko-opintoja Espanjassa. Toinen huolenaiheeni on rakkaat mirrini, joiden kohtalo on epäselvä. Haluaisin kyllä lähteä täältä kissoineni, mutta epäilen mahdollisuuksiani iskeä tarvittavat mikrosirut ja rokotteet ja maksaa kissojen kuljetuksesta ja vielä selvitä siitä lennosta kissan kanssa (toinen joutuisi jäämään odottamaan että Carlos tulee Suomeen), joka ei edes siedä autossa istumista.... ottaen vielä huomioon, etten tiedä miten asumisemme Suomessa tulee järjestymään, sillä kuten jo mainitsin, aion kaiken lisäksi (luultavasti) ensi vuonna viettää viisi kuukautta Espanjassa, joten oletettavaa on punkkaamisemme siellä sun täällä ainakin ensimmäiset kuukaudet.
Miksi siis tämä kiire lähteä Suomeen ennen kuin asiat on rauhassa järjestetty? MONEY! Minun on pakko päästä töihin! En yksinkertaisesti nää siinä mitään järkeä, että kituutan täällä paskapalkalla, kun voisin Suomessa tehdä työtä josta saan edes sen verran palkkaa että saan laskut maksettua.
Dominikaanisen tasavallan taloudellinen tilanne on niin sekava, etten suosittelisi kenellekään rehelliselle työntekijälle tänne tulemista. Pimeille bisneksille tämä kyllä on aivan loistava maa! Mitenkäs muuten täällä paikat olisivat jettejä, jeeppejä, jahteja ja huviloita täynnä!
Minulla on opiskelut loppu, eurot ei enää tipu tilille, laskut ja opintolaina painaa päälle, joten "tuhlaajapoika"-minä on päättänyt palata Suomeen, kiireen vilkkaa, muttei kuitenkaan häntä koipien välissä, vaan pää pystyssä! Sainhan sentään suoritettua yliopiston kunnialla (gradustakin tuli A!) ja opin espanjaakin niin hyvin, että hoitaisin asiat mieluummin espanjaksi kuin suomeksi. Mukaan on tarttunut jos jonkinnäköistä kokemusta ja taitoa, varsinkin niitä sosiaalisia taitoja, joiden uskon helpottavan pärjäämistäni suomalaisen tuppisuisen mörököllikansan keskellä. Suomalaisesta ujoudestani on enää vain rippeet jäljellä.
En kyllä usko viihtyväni Suomessa koko loppuelämääni, vaikka tällä hetkellä lokakuinen pimeys ja koleuskin kiehtovat. Silti sen on oltava väliponnahduksena, ennen kuin mihinkään muualle suuntaan... tai suuntaamme. Nyt siis teen työtä sen eteen, etten kaadu ponnahduslaudalta persuksilleni. Tähtäimessäni on työpaikka Suomessa, ihan mikä vain. En edes oleta löytäväni heti alkuun oman alani töitä, vaan siivousvimmaisena ja ravintolatyöntekijäkokemuksellani otan vastaan minkä tahansa duunin, kunhan palkka tulee tasaisesti tilille!
Oh, Suomen lokakuu, here I come!
Minä kylläkin jo hieman aikaisemmin, eli lokakuun alussa. Nyt siis minulla on kuukausi ja risat yrittää hoitaa miljoona asiaa, alkaen vuokrasopimuksen irtisanomisesta.
Saas nähdä tosin pääsenkö edes maasta pois, sillä oleskelulupani meni umpeen jo tammikuussa. Niin. Näin täällä Karibialla hoidetaan asioita. Joudun myös luottamaan siihen, että joku muu osaa hoitaa todistuksieni "leimauttamisprosessin" sun muut, sillä tarkoituksenani on suorittaa piakkoin jatko-opintoja Espanjassa. Toinen huolenaiheeni on rakkaat mirrini, joiden kohtalo on epäselvä. Haluaisin kyllä lähteä täältä kissoineni, mutta epäilen mahdollisuuksiani iskeä tarvittavat mikrosirut ja rokotteet ja maksaa kissojen kuljetuksesta ja vielä selvitä siitä lennosta kissan kanssa (toinen joutuisi jäämään odottamaan että Carlos tulee Suomeen), joka ei edes siedä autossa istumista.... ottaen vielä huomioon, etten tiedä miten asumisemme Suomessa tulee järjestymään, sillä kuten jo mainitsin, aion kaiken lisäksi (luultavasti) ensi vuonna viettää viisi kuukautta Espanjassa, joten oletettavaa on punkkaamisemme siellä sun täällä ainakin ensimmäiset kuukaudet.
Miksi siis tämä kiire lähteä Suomeen ennen kuin asiat on rauhassa järjestetty? MONEY! Minun on pakko päästä töihin! En yksinkertaisesti nää siinä mitään järkeä, että kituutan täällä paskapalkalla, kun voisin Suomessa tehdä työtä josta saan edes sen verran palkkaa että saan laskut maksettua.
Dominikaanisen tasavallan taloudellinen tilanne on niin sekava, etten suosittelisi kenellekään rehelliselle työntekijälle tänne tulemista. Pimeille bisneksille tämä kyllä on aivan loistava maa! Mitenkäs muuten täällä paikat olisivat jettejä, jeeppejä, jahteja ja huviloita täynnä!
Minulla on opiskelut loppu, eurot ei enää tipu tilille, laskut ja opintolaina painaa päälle, joten "tuhlaajapoika"-minä on päättänyt palata Suomeen, kiireen vilkkaa, muttei kuitenkaan häntä koipien välissä, vaan pää pystyssä! Sainhan sentään suoritettua yliopiston kunnialla (gradustakin tuli A!) ja opin espanjaakin niin hyvin, että hoitaisin asiat mieluummin espanjaksi kuin suomeksi. Mukaan on tarttunut jos jonkinnäköistä kokemusta ja taitoa, varsinkin niitä sosiaalisia taitoja, joiden uskon helpottavan pärjäämistäni suomalaisen tuppisuisen mörököllikansan keskellä. Suomalaisesta ujoudestani on enää vain rippeet jäljellä.
En kyllä usko viihtyväni Suomessa koko loppuelämääni, vaikka tällä hetkellä lokakuinen pimeys ja koleuskin kiehtovat. Silti sen on oltava väliponnahduksena, ennen kuin mihinkään muualle suuntaan... tai suuntaamme. Nyt siis teen työtä sen eteen, etten kaadu ponnahduslaudalta persuksilleni. Tähtäimessäni on työpaikka Suomessa, ihan mikä vain. En edes oleta löytäväni heti alkuun oman alani töitä, vaan siivousvimmaisena ja ravintolatyöntekijäkokemuksellani otan vastaan minkä tahansa duunin, kunhan palkka tulee tasaisesti tilille!
Oh, Suomen lokakuu, here I come!
Kommentit