Lähimmät rannat on kylläkin vain puolen tunnin ajomatkan päässä kaupungista, joten ehkei se ajanpuutekaan ole ihan tarpeeksi hyvä syy siihen ettei sinne rannalle tule mentyä. Ehkä olenkin vain niin tottunut niitten olemassa oloon, etten tajua ottaa iloa irti nyt kun vielä voin. Sekin on siis yksi niistä asioista, joita varmasti tulisin harmittelemaan Suomeen palatessa.
Jotenkin siihen ympäristöönsä vain tottuu, olisi sitä missä tahansa. Muistan, kuinka ennen pidin Suomen luontoa hyvinkin tylsänä trooppisiin maisemiin verrattuna, mutta nyt kun olen täällä, ihannoin sydämeni pohjasta myös suomalaisia maisemia... Järviä, koivuja ja ryteiköitä. Jopa lumikinnoksia, vaikken talvesta ja kylmästä pidäkään...
Joka tapauksessa, pitäisi kai siis ottaa itseäni niskasta kiinni, ja mennä edes sinne lähimmälle rannalle, jolla viimeksi olin joulukuussa, ja sitä ennen varmaankin elokuussa.... ja sitä ennen helmikuussa. Kaikilla näistä kerroista matkassa on ollut joko suomalaisia tai muun maalaisia vierailijoita. Niin se siis ilmeisesti menee, että turistit ne vain osaa ottaa ilon irti ympäristöstä.
Tässä kaksi kuvaa viimeiseltä kunnon rantalomaltani, viime vuoden helmikuulta. Körröttelin suomalaisen ystäväni, Annin, kanssa mopokyydillä mäkien ja kukkuloiden yli pohjoisrannikon Playa Bonita-nimiselle rannalle, joka sijaitsee yhdellä maan kauneimmista alueista. Ilma oli ihanan raikas ja ympäristö todella eksoottinen, johtuen myös siitä, että paikkaa suosivat lähinnä rauhaa kaipaavat maailmanmatkaajat, surffileiriläiset ja muut, jotka eivät ole kiinnostuneet turistihässäkästä ja isoista lomaresorteista. Sinne haluan vielä joskus uudestaan...
Kommentit