Istuessani terassilla ilta-auringossa, kirja polvilla ja banaania mussuttaen, suljin silmäni ja kuvittelin itseni koivujen keskelle, lämpimään suomalaiseen kesäiltaan. Kookospalmun kahina vaihtui noiden valkorunkoisten lehtipuiden huminaan... Huokaisin syvään, ja muistin siinä samassa, kuinka silloin joskus tapanani oli maata pihanurmikolla aurinkoa ottamassa, ja silmät suljettuina kuvitella itseni palmupuiden juureen, turkoosin meriveden ääreen. Miksi silloin kun on mustikoita, tekeekin mieli mansikoita, ja toisinpäin? Onko mahdollista olla täysin onnellinen siellä missä on, vai onko se kaipuu muualle ikuista? Pitäisikö etsiä paikkaa, jossa lopulta löytäisi rauhan itsensä kanssa, vai maailman kansalaisena seilata ees taas mantereiden väliä, tietämättä missä on parhainta olla?
Kommentit