No nih! Nyt on Friolandia blogilistalla.

Minun oli nyt aivan pakko muuttaa myös täällä blogimaailmassa.
Tervetuloa seuraamaan Banaanimaan jatketta Friolandiaan!

http://friolandiassa.blogspot.com

Adios mi querido Banana Republic!

Täällä minä nyt sitten olen. Ihan tajuttoman pimeässä ja ihan hirvittävän kylmässä, mutta rakkaassa, kotimaassani. Nenää kuivaa ja huulet ovat ihan rohtuneet. Matkakortti maksoi yli 90 euroa ja ihmiset Prisman kassalla saivat minut ahdistuksen valtaan. Koko ajan on kylmä ja lounasta syödessä tuntuu kuin vetäisin lämmintä ateriaa aamupalaksi.

Olen värissyt sateessa bussipysäkillä, nähnyt spurguja tienhaarassa, jupissut hiljaa kiitokset ja kävellyt tuhatta ja sataa rautatientorin ihmisvanassa.

Silti olen tyytyväinen. Olen pessyt astiat tiskikoneessa, kävellyt sisällä sukat jalassa, seissyt suihkussa lämpimässä vedessä 25 minuuttia, käyttänyt imuria, vedenkeitintä sekä kahvinkeitintä, ostanut talvitakin sekä nahkasaappaat ja tietenkin... mikäs sen parempaa, kuin nähnyt vanhempani ja siskoni jälkikasvuineen!

Niin, ja arvatkaa mitä tein heti ensimmäisenä kun pääsin pois Helsinki-Vantaan kentältä? Menin SAUNAAN!

Kaikkea tätä ennen kuitenkin tapahtui myös paljon. Valmistuin (nyt olen virallisesti licenciada (mikä lie Suomessa sitten tällä tittelilläni olenkaan...)), hyvästelin Santo Domingon, ystäväni, rakkaani ja lähdin, kävin New Yorkissa ja nukuin Düsseldorfin lentokentällä.
Tässä muutama kuva niistä hetkistä:

Viimeinen sunnuntai landella dommarisukulaisteni kanssa:








(huom. Dommarissa ei ole mitään strutsitarhoja, paitsi eräällä rikkaalla sancristobalilaisella baseball-pelaajalla, jonka naapurissa olimme...)

Valmistujaisseremonian jälkeen:





Manhattanilla:

Selvennyksenä tuolle aiemmalle "Rääsyläinen at the Acropolis"-postaukselle ajattelin hieman valottaa niitä, joilla ei ole enempää tietoa siitä, millainen maa Dominikaaninen tasavalta on työn ja palkkatason kannalta. Minä en silti ole mikään asiantuntija, joten puhun vain omasta näkökulmastani, sekä siitä mitä minä olen tässä maassa kokenut.

Dominikaanisessa tasavallassa voi viettää todella monenlaista elämää, ja varsinkin Santo Domingossa todellisuus on jaottunut hyvin monelle ulottuvuudelle. Tai no, jos perinteisesti jaat ala, keski- ja yläluokan kolmeen, eli alhaiseen, keskeiseen ja ylhäiseen, niin siinäpä ne yhdeksän eri todellisuutta. Koko elämänsä Suomessa asuneelle ihmiselle voi ehkä olla vaikea kuvitella miten hyvin ne luokkaerot joissain maissa huomaa, vaikka periaatteessa olisikin tietoinen asiasta. Dominikaanisesta tasavallasta siis puuttuu se Suomen enemmistö, eli hyvinvoiva keskiluokka, joiden kulutustottumuksien ja mahdollisuuksien ympärille koko todellisuus perustuu.

Tämä selittelyni lähti kuitenkin käyntiin siitä, että eräs anonyymi lukijani jäi miettimään, että onko täällä Dominikaanisessa tasavallassa siinä tietyssä mainitsemassani liikkeessä (Zarassa) kalliimpaa kuin Suomessa, sillä eihän Suomessa Zaraa pidetä mitenkään kalliina liikkeenä. Siinähän siis juuri se ristiriita: Ei, Zarassa ei ole kalliimpaa kuin Suomessa, vaan saman hintaista. Enkä minä pidä Zaraa kalliina kauppana, mutta täällä se ON kallis kauppa. Miksi? No tietenkin siksi, että palkkataso tällaisessa keskitason kehitysmaassa ei ole läheskään suomalaisella tasolla.

Tästä esimerkkinä pieni lista tuttujeni palkoista muunnettuina euroihin. Huomiona tietenkin se, että kuten sanoin, puhun vain omasta kokemuksestani. Täällä palkat eivät noudata minimejä tai maksimeja ja samassa ammatissa olevien henkilöjen palkat saattavat erota hyvinkin paljon.

Kodinhoitaja: 100 euroa/kk
Assistentti: 180 euroa/kk
Assistentti2: 300 euroa/kk
Suunnitteluassistentti: 360 euroa/kk
Yksityisen kielikoulun opettaja: 400 euroa/kk
Rakennusinsinööri: 500 euroa/kk
Tilintarkastaja: 600 euroa/kk
Arkkitehti: 650 euroa/kk
Rakennusinsinööri2: 700 euroa/kk
Arkkitehti2: 1500 euroa/kk
Kirurgi: 2000 euroa/kk

Eli, tämän jälkeen kaikki varmaan ymmärtävät, miksi pidän kalliina kauppaa, jossa yksi takki maksaa lähes saman verran kuin mitä itsekin sain palkkaa per kuukausi ollessani piirtäjänä arkkitehtifirmassa. Miten Dominikaanisessa tasavallassa sitten pärjää? Paras vastaus tähän olisi: laittomilla hommilla. Tämä ei kuitenkaan ole vaihtoehtona kunnon kansalaisille, joten pärjääminen tarkoittaa tietenkin elämänsä rajoittamista palkkatasonsa mukaiseksi. Asioita, joita tavallinen dominikaani ei useinkaan kykene tekemään ovat esimerkiksi matkustaa ulkomaille, syödä ravintolassa tai ostaa merkkivaatteita (tai edes niitä suomalaisen mielestä halpojen ketjujen vaatteita). Joistain asioista silti tavallinenkin dominikaani maksaa kalliin hinnan, kuten sähköstä, nettiyhteydestä tai bensasta. Sähkö ja internet maksavat enemmän kuin Suomessa ja bensakin enemmän kuin Yhdysvalloissa.

Tietenkin on myös asioita, jotka ovat täällä huomattavasti halvempia. Tässä pieni lista esimerkkinä näistä:

2 litraa Coca Colaa: 1 euro
Elokuvateatteri: 3-4 euroa
Plataani: 0.16 euroa
Banaani: 0.08 euroa
1kg riisiä: 0.60 euroa

Jos kuitenkin haluaa syödä hyvää (=ulkomaalaista) juustoa, jogurttia tai vaikka muroja, joutuu niistä maksamaan kalliimman hinnan kuin Suomessa.

Elämä taloudellisesti epävakaassa maassa, jossa hinnat saattavat yhtäkkiä nousta 30 prosenttia, ei todellakaan ole helppoa. Siksi myös minusta on tulossa paluumuuttaja, vaikken väitäkään, että se elämä siellä Suomessakaan mitään helppoa olisi. Eihän se sitä ole missään…

Tässä vielä loppukevennykseksi a la "banana republic" visuaalista informaatiota niille, jotka eivät tiedä mitä on plataani, tai niille jotka eivät erota sitä banaanista (tosin jotkut hölmöt (hehe) eteläamerikkalaiset sanovat banaania plataaniksi, joka ei yhtään auta asiaa):

Banaani on pehmeäkuorinen, pienempi ja pyöreähkömpi



Plataani on isompi (yleensä), kovakuorisempi ja kulmikkaampi. Sitä syödään sekä raakana (vihreänä) että kypsänä (keltaisena), mutta vain keitettynä tai paistettuna.

Viimeiset "viikonpäivät" Santo Domingossa ovat alkaneet. Tänään on viimeinen torstai. Sen kunniaksi pari romanttista kuvaa rakkaasta vanhasta kaupungista, eli Zona Colonialista.

Miksi tuntuu niin hölmöltä että loppujen lopuksi rakkaat tavaramme menevät kurkusta alas?
Jotenkin se tuntuu niin surkealta, että myytyjen kodinkoneiden tilalle ei tule mitään uutta, vaan kaikki mitä niistä jäljelle jää on pieni summa rahaa, joka loppujen lopuksi menee kuitenkin ruokaan ja kaiken maailman paperisotaan.

No, sentään tavarakasa alkaa väljenemään ja anoppilassa alkaa taas näyttää kodilta... mutta ei kyllä tuoksua. Ihanasti uuteen kotiinsa sopeutuneet kissamme ovat päättäneet kakkia ja pissiä joka ikiseen anopin kukkapurkkiin! On tässä siis ollut kaikenmoista paskahommaa meneillään...

Siitä tulikin mieleeni: Tänään lähti taas uusi satsi papereita kohti Venezuelaa. Hurraa! Toivottavasti nyt kelpaa. Seuraavaksi edessä olisi sitten kai jonkinnäköinen haastattelu. Mukavana puolena asiassa on sentään se, että suurlähetystön vicekonsuli täällä Santo Domingossa on todella hyvä tyyppi! En haluaisi mitenkään julkisesti ketään moittia, mutta itse herra konsuli on ollut hommissaan hieman surkea tapaus, joten olen todella tyytyväinen että tällä kertaa asiointi on onnistunut herra vicen kautta.

Niin ja siitä tulikin sitten taas mieleeni: On se niin luksusta olla EU:n kansalainen. Oma oleskelulupanihan kuoli jo tammikuussa, mutta asia ei kuulema ole mikään ongelma. Otin asiasta selvää kahta eri kautta ja kuulema maksan vain lentokentällä passitarkastuksessa 500 pesoa (10 euroa) ja sillä siisti.

Kiertelin hieman Acropolis-ostoskeskuksen kauppoja, kuluttaen aikaani ja katsellen josko löytäisin itselleni takin, ettei tarvitsisi väristä kylmyydestä heti Suomeen saavuttua. Löytyihän sieltä useampikin kiva, vaikkei sellaisia tässä maassa kyllä ikinä tarvitsisi! Itseltäni ei kuitenkaan löytynyt maksuvälinettä, vaikka lompakko oli täynnä kortteja. Tyhjiä ja täysiä sellaisia.

Loppujen lopuksi läsähdin masentuneena ensimmäisen kerroksen penkille ja huokaisin syvään. Voi että tätä materialistista maailmaa. Olisihan se niin kiva pukeutua silleen kivasti. Olisihan minulla monta eri visiota siitä millaisia tyylikkäitä vaatteita haluaisin käyttää ja miltä haluaisin näyttää… mutta ei se vaan täällä dominikaanisessa todellisuudessa ole ollut niin mahdollista! Siis minulle.

Katselin ympärilleni ja minulle tuli suorastaan kuvottava olo katsellessa niitä dominikaanisen yläluokan kersoja, jotka viipottivat pitkin Acropoliksen käytäviä, ajattelematta yhtään, että heidän kodeissaan työskentelevien kodinhoitajien palkka on sama kuin minkä verran he juuri tuhlasivat johonkin laukkuun tai mekkoon.

Kuitenkin, samalla hetkellä kun astuin sisään Zaraan, alkoivat silmäni kiilua nähdessäni kaikkia niitä ihania housuja ja paitoja ja huiveja.... "Voi kun mullakin olisi rahaa"…  sitä paitsi, missä minä silloin Suomessa vaateostokseni tein? No juuri siinä samassa liikkeessä, jossa täällä kykenevät ostamaan vain "ne rikkaat", eli ne harvat rehellisillä bisneksillään pärjänneet, ulkomaalaiset, sekä sitten ne roistot sekä korruptiota harrastavat epäkunnioitettavat ihmiset, joita tämä kaupunki on täynnä.

Joka kerta kun olen tuolla Acropolis-ostoskeskuksessa, tulee minulle jotenkin typerä olo. Silti menen aina uudestaan ja uudestaan… Onhan se loppujen lopuksi siistein ja mukavin ostospaikka, jossa myyjät ovat asiallisia ja kukaan ei kiinnitä minuun erityistä huomiota sen takia, että näytän ulkomaalaiselta, koska koko paikka on täynnä meitä "kultakutreja". Erona minun ja heidän välillään on vain se, että minulla on Louis Vuittonin laukun sijaan vanha Hennesistä ostettu pussukka, jalassa korkkareitten sijaan melkein puhki kuluneet lipokkaat ja syksyn trendivärisen paidan sijaan tipunkeltainen teeppis, jossa on kolme tahraa. Eikä minulla todellakaan ole aurinkolaseja päässä. Näihin kanssashoppailijoihin verrattuna minähän olen siis aivan rääsy!

Katselin itseäni vaivihkaa ja ajattelin että voi kun olisi rahaa ostaa edes uudet kengät näiden nolojen, kuluneiden läpsyjen tilalle. Sitten taas mieleeni palasi tunne että voi jeeesus! Mitä merkitystä sillä oikeasti on, että miten hienot kengät minulla on jalassa! Onhan tässä nyt muutakin paljon tärkeämpää ajateltavaa ja ostettavaa…

Siihen ne ajatukseni myöskin jäivät, sillä seuraavana viereeni istahti jenkkipoika, tai mies itse asiassa, jota ei myöskään ilmeisesti minun "rääsyläisolemukseni" haitannut, sillä niin selvästi oli kiinnostunut iskemään minusta itselleen lomaheilan. Tuo tapaus vain piristi muistiani siitä, että eipä sillä vaatetuksella niin väliä ole, vaikka täällä Santo Domingossa se vaatetus ja ulkonäkö olisivatkin niin mielettömän tärkeitä asioita osoittamaan sitä sosiaalista statusta. 

Tyypillinen kookosmyyjä (coquero) pyörällään autojen seassa keskellä Churchill-Gustavo-risteystä, sateisena sunnuntai-iltapäivänä.

Kuka lähettää tuhat työhakemusta ja unohtaa liittää noin puoleen niistä koko CV:n? Minä.
Siis ei voi olla totta! Miten mulle AINA käy näin?
Kaiken lisäksi siinä kirjoittaessa naureskelin että kiva jos unohtaisin liittää sen.
No joo, myönnän olevani vähän hömelö, mutta onko kiva että mahdollinen työnantaja sen tietää jo etukäteen? Sitäpaitsi en ole!! Olen todella skarppi, ahkera, tunnollinen, iloinen, avoin ja yhteistyökykyinen työntekijä... ja vielä todella luova ja lahjakas. Niin ja kova tekemään bisnestä... ja hyvä tietokoneiden kanssa! Siis aivan paras! NIH!

Postailen nyt jo toista kertaa saman päivän aikana, mutta oli ihan pakko päästä laittamaan nämäkin kuvat, kun taas kerran satuin olemaan liikkeellä kameran kanssa...

Näin ameriiikkalaisittainhan aloitamme joulun valmistelun jo hyvissä ajoin.
Siitä todisteena, uskokaa tai älkää, meidän läheisessä tavaratalossa on jo muutaman viikon näyttänyt tältä:

Olin viikonlopun yli nettipimennossa, kun kaapeliyhteys ei suostunut toimimaan.
Teinkin sitten kaikkea sellaista kivaa, kuten menin Carloksen kanssa autokorjaamolle korjauttamaan "aluksemme" ilmastointia. Auto on siis appiukon vanha ylipitkä Audi, joka hörisee kuin traktori. Istuimet ovat nahkaiset, jonka vuoksi ilmastoinnitta autoilu tässä kuumuudessa on ollut todella tuskallista.... mutta, eipä nyt sen enempää auto-höpinää, minua kun ne autot eivät pahemmin kiinnosta.

Tämän seuraavan kuvan puhelin sen sijaan herätti minussa mielenkiintoa. Huvittuneena katselin tuota kamalan likaista ja järkyttävän isoa luuria keskellä autokorjaamon pihaa. Vielä silloin vuonna 2000, kun kännykät vasta valloittivat saarta (ja valloittivatkin sitten nopeasti!) tuollaisia kolikkoluureja oli jokaisessa kioskissa ja kampaamossa ja... autokorjaamossa. Olisi tehnyt mieli mennä koittamaan että toimiiko tuo masiina edelleen, mutta fiininä leidinä  (kröhöm) en viitsinyt liata näppejäni sen kanssa.

Tänään olen ollut huomattavasti paremmalla tuulella.
Eilen kun iskin koneen kiinni, hyppäsi kissa samalla sekunnilla ikkunasta sisään! Ei sitten aavistustakaan että miten tämä amiga felina onnistui tuossa tehtävässään, mutta kotona on, ehjin nahoin. Carloskin oli niin onnessaan kun vein kissan hänen viereensä nukkumaan. Niistä on tullut niin parhaita kavereita, että minun pitäisi varmaan alkaa olla jo mustasukkainen. Carloksen tullessa kotiinkin halit ja lässynlässyt saa kissa enkä minä. Nohh...

Mutta, tänään olen siis ollut positiivisella asenteella liikkeellä. Ei edes haitannut, että pankkireissulla selvisi, että lähettääkseni täkäläisestä pankista euroja Venezuelaan, pitää tuon tilisiirron tapahtua jonkun eurooppalaisen pankin välityksellä! Eli siis vähän niin kuin lähettäisi Suomesta rahaa Yhdysvaltojen kautta Ruotsiin! Todella fiksua siis... mutta, viesti on lähtenyt Venezuelaan, katsotaan saanko sieltä välittäjäpankin tiedot, vai mitä hauskaa tällä kertaa saan vastaukseksi.
Eikä edes haitannut, että pankkireissulta palatessani tajusin, että minulla ei ole avaimia anoppilaan, eikä kukaan ole kotona. Siinäpä sitten katselin tunnin verran näitä maisemia:



Tai no, en nyt ihan tuntia, sillä kiipesin tämän neljäkerroksisen talon katolle katselemaan näitä maisemia:







Hetken siinä haikailtuani, päätin lähteä läheiseen minikokoiseen puistoon istuskelemaan ja muistelemaan vielä lisää menneitä. Tuon puiston penkeillä istuskelin Carloksen kanssa silloin kahdeksan vuotta sitten kun olimme vasta kavereita. En ikinä myöskään unohda sitä, kuinka kahdella peräkkäisellä kerralla siellä jutskaillessamme, minulle tuli ihan hirveä kiire vessaan! Oli se niin noloa silloin kun minun herkkä vatsani ei ollut tottunut täkäläiseen ruokaan. Vähällä oli etten saanut lisänimekseni "the ripuli".

Tällä kertaa en kuitenkaan saanut ripulia,  mutta muuten kyllä tuli hieman ähky olo. Söin aivan minikokoisen (100g) karkkipussin (jotain turkkilaisia mällyköitä) ja pelästyin että enkö tosiaan enää kykene syömään irtokarkkeja sen enempää! Minä, joka niin himoitsen kilon painoista Candy King-pussia, heti kun pääsen Helsinki-Vantaalta ulos! No, nähtäväksi jää... Enää kolme viikkoa täällä.

Tällä hetkellä oloni ei ole mikään paras mahdollinen. Kaikki vaan jotenkin menee ihan väärin päin.
Olen yrittänyt saada itseeni intoa kuuntelemalla esimerkiksi tuota Mikan Relax-biisiä, josta yleensä tulee sellainen kiva biletys-olo, jalka alkaa vipattaa ja pää heilumaan, mutta nyt yritän iskostaa päähäni noita sanoja "relax, take it easy, for there is nothing that we can do, blame it on me or blame it on you".

Muutto tuli tehtyä. Olikin sitten rankin muutto ikinä. Kaikki tuntuivat juuri sinä viikonloppuna olevan jossain mahdollisimman kaukana Santo Domingosta, joten kulutimme itsemme aivan puhki roudaamalla kaikki kamat itse tänne Carloksen vanhemmille. Kaikista rankinta oli kyllä loppusiivous, joka jäi kokonaan minun harteilleni, sillä välin kun Carlos repi kattotuulettimia ja muita systeemejä irti, sekä yritti saada niitä osiin ja vielä fiksailla sitä sun tätä.
Eikä siinä vielä mitään, nyt sitten olen pähkäillyt pääni puhki täällä anoppilassa että miten ihmeessä saisin tämän asunnon näyttämään taas kodilta romukaupan sijaan. Onneksi C:n äiti on matkoilla ja tulee takaisin vasta ensi sunnuntaina.



Kivana yllärinä Carloksen oleskelulupahakemukseen tuli mutkia matkaan. Nyt pitäisi vielä lähettää käännöksiä vuokrasopimuksista ja se itse oleskelulupamaksukaan ei sitten ole mennyt perille, ei vaikka kuinka kolme tuntia siellä pankissa könötin. Nyt sitten pankkiin uudestaan ja etsimään kielenkääntäjää, joka ei maksuttaisi sanamäärän mukaan. Arvatkaa kuinka pitkiä ne vuokrasopimukset on? Kolmin kappalein kahden sivun pituista selvitystä vessanpöntöistä ja sähkömittareista. Great. Sitten taas kuriiripostilla Venezuelaan. Ei mitään halpaa hommaa, mutta minkäs teet kun olet tyhmä etkä tajua että kaikki paperit pitää käännättää vaikkei sitä erikseen mainita. Jotenkin oletin että kun ne menee sinne Venezuelaan, niin espanjaksi kävisi, mutta eipäs kun maahanmuuttovirastollehan ne sitten meneekin. Olisi ehkä sittenkin pitänyt jättää koko prosessi hoidettavaksi Suomessa, siellä sentään olisi ollut ihmisiä jotka olisivat osanneet opastaa asioissa paremmin... mutta, mitäs minä nyt muita syyttelemään. Siellä sitten jumittakoon Carloksen passi Venezuelassa, oma moka.

Myös Carloksen työtoveri oli mokaillut jotain yhdessä firman projektissa, jonka vuoksi Carlos on joutunut viettämään myös öitään toimistolla ja on ollut aivan poikki viime päivät, eikä koko miehestä ole saanut oikeen mitään järkevää irti.

Kaiken kukkuraksi Robin (kissa) päätti lähteä liitämään täältä uudesta kodistaan ja on ollut nyt hukassa vuorokauden. Kyllähän ne kissat yleensä takaisin tulevat, mutta eri asia on, kun ympäristö on outo, joka kulmalta tulee autoja ja alue on täynnä isoja taloja kissoineen, koirineen ja takapihoineen. Kaiken lisäksi tämä asunto on toisessa kerroksessa, josta kyllä pääsee hyppäämällä alas, mutta ylös tulo onkin sitten toinen juttu. Sitäpaitsi koko taloa kiertää kahden metrin korkuinen muuri. Niin ja kissalla on vielä lääkekuuri meneillään, kun se kesken muuttoa tuli kipeäksi ja jouduimme heivaamaan elukan eläinklinikalle ja maksamaan itsemme kipeiksi kun siltä otettiin näytteitä ja pidettiin tarkkailussa vuorokauden. Ei onneksi ollut syönyt rottamyrkkyä (jota täällä viskoo takapihoilleen kaikki ne joilla ei ole kissoja), vaan oli saanut jonkun parasiitin, jonka nimi minulta tietenkin meni täysin ohi.

Että, sellaista kivaa. En ollut vaivautunut edes kirjoittamaan, koska en olisi halunnut marmattaa näin julkisesti, mutta ehkä tästäkin nyt sitten voisi jotain uutta kicksiä tähän arkipäivän rasittavuuteen löytää.

Huomasin muuten nyt vasta, että tää koko blogi on ihan sekaisin Explorerissa! Oh my... Eikä kukaan oo huomauttanut mitään? Onko tää totta vai näenkö näkyjä?
----------------------
EDIT: Oli se siis totta. Nyyh. Tarvitsen jonkun koodaus-kurssin.

Nyt sen pitäisi toimia. Oletuspohja. Buh. Ruma Vuodatus!

EDIT2: Säätöä ja vääntöä ja uusia värejä... kertokaa pliis jos jotain outouksia edelleen ilmenee jossain selaimessa. Minä olen vain firefoxilainen enkä ole tietoinen mistään muusta.

Kohta kyllä siirryn takaisin Bloggeriin. Minulta tämä Vuodatuksen säätö menee yli hilseen.

Eilen kaivoin esiin lahoamispisteessä olevan viuluni ja kiipesin talomme katolle soittamaan oodia rakkaalle kodillemme. Viimeinen viikonloppu tässä kämpässä on kohta ohi. Eniten jään kaipaamaan juuri tuota ränsistynyttä tasakattoa ja isoa terassia. Vähiten tulen kaipaamaan alakerran kampaamoa sekä naapuritalon hullua tyttöä, joka paiskoo ovia ja räyhää äidilleen, isoäidilleen sekä koiralleen kaikkia mahdollisia voimasanoja käyttäen, vuorokaudenajasta vähät välittäen.



Tässä korttelissa ääntä kyllä riittää, joten kukaan ei edes korvaansa höräytä vaikka minä kuinka viuluani keskellä kattoa vinguttaisin. Myönnän silti, että tämä touhu oli täysin lavastettu. Kiipesin katolle piruuttani juuri siitä syystä, että mieleeni tuli soittaa "Nousee päivä, laskee päivä" tuosta Viulunsoittaja katolla-musikaalista. Olen esittänyt sen silloin joskus muinoin kouluni päättäjäisissä kahden kaverin kanssa, joista toinen lauloi ja toinen soitti pianoa. Kaikkea sitä silloin pikkuisena saikin aikaan...

Näin perjantai-illan huvina katselimme vapaita asuntoja pääkaupunkiseudulta. Helsinki oli ensimmäisenä kohteena, mutta kaikki haun tulokset olivat joko ihan hirveitä rötisköjä, alueilla jonne en ikinä muuttaisi, tai aivan sairaan kalliita. Niinpä siis kiltisti siirryimme katselemaan Espoon tarjontaa. Siellä olisi ollut useampikin kiva asunto, mutta voiton vei ehdottomasti eräs Saunalahden ihka uusi kaksio, merimaisemalla ja saunalla. Aivan ihana keittiökin. Vaikutti niin kivan rauhalliselta paikalta. Upeat lenkkeilyreitit lähellä. Päiväkotikin löytyisi vierestä.. heh heh.

Mutta.. en voisi siis kauempaa sitä asuntoa löytää, helsinkiläisittäin katsottuna aivan korvesta! Silti tuo nyt jotenkin vain jäi päähänpinttymäksi. Eihän se nyt niin hirvittävän kaukana ole? Länsiväylän varrella. Etsin jopa HKL:n sivulta bussiyhteyksiä. 36 minuuttia Kamppiin.


Kumpaa te, rakkaat lukijani, suosittelette: rähjäistä koppia Helsingin keskustassa, vai isoa ja uutta asuntoa Espoon korvessa?

Tässä kaksi kengänputsaajaa, eli limpiabotaa. Istuimme erään empanada-paikan terassilla, parkkipaikan läheisyydessä, kun huomasimme kaksi limpiabota-poikaa. Minulla oli jalassani ainoat kenkäni (lenkkareiden ja lipokkaiden lisäksi), nahkaiset sellaiset, jotka todellakin kaipasivat hoitoa. Niinpä siis kutsuin limpiabotan plankkaamaan kenkäni. Kerroin hänelle, että ne ovat ainoat kenkäni. Poika vain naureskeli että niin kai. Minä väitin takaisin että joo joo, olen lahjoittanut kaikki muut kenkäni koska olen muuttamassa takaisin kotimaahani. Siitä tietenkin seurasi kysely että mistä maasta olen kotoisin. Suomen mainittuani, näiden kahden haitilaispojan pään päällä oli selvä kysymysmerkki. Ei, ei se Suomi ole Yhdysvalloissa, se on Euroopassa.

Jotkut dominikaanit suorastaan välttelevät haitilaisia, joita Dominikaanisessa tasavallassa on luultavasti melkein miljoona. Laillisesti heistä on maassa ehkä noin 200 000. Yleisesti ottaen täällä ajatellaan, että haitilaiset ovat yhteiskunnan loisia, joiden tilanne on säälittävä, mutta joita ei silti tännekään haluttaisi. Tosiasiassa todella monet tapaamani köyhät haitilaiset ovat olleet tilanteeseensa verrattuna todella sivistyneitä ja hienotapaisia ihmisiä, joilla on paljon parempi elämänasenne, kuin monilla köyhillä dominikaaneilla. Samaan tapaan kuin dominikaanit tekevät Jenkkilässä ja Euroopassa duunia, jota ei oman maan kansalaiset suostu tekemään, tekevät köyhät haitilaiset peltotöitä, raksahommia sekä muuta duunia Dominikaanisessa tasavallassa, kuten myyvät hedelmiä, putsaavat kenkiä, pesevät autonikkunoita tai yksinkertaisesti kerjäävät.
Haitilaisten maahanmuutto on ollut paljon huomiota herättänyt ongelma Dominikaanisessa tasavallassa jo pitkän aikaa. Onhan tilanne vaikea, kun köyhään maahan muuttaa satoja tuhansia ihmisiä vielä köyhemmästä maasta, jossa kieli, kulttuuri ja osalla uskontokin ovat aivan eri. Miten näin pienelle saarelle voikaan mahtua niin paljon erilaisia ihmisiä ja niin monta eri todellisuutta?

Kengänplankkauksen lopuksi pojat naureskelivat jotain keskenään kreolin kielellä, josta minä en ymmärtänyt muuta kuin "oui". Toinen pojista sanoi minulle täydellisellä espanjallaan että se olisi sitten 5000 dollaria. Minä nauroin takaisin että voi kun olisinkin niin rikas. 5000 dollarin sijaan annoin hänelle 100 pesoa (2 euroa), josta poika jo siitäkin oli onnessaan, kun ymmärsi etten halua rahasta enää takaisin.
 

Tänään mennessäni yliopistolle maksamaan valmistumisseremoniamaksua (kyllä, kaikki maksaa, sekin pirulainen 100 euroa plus tooga ja muut sälät), tulin taas ajatelleeksi sitä kuinka tottunut minä olen täkäläiseen menoon.

Menin yliopistolle taksilla (joka muuten maksaa 3 euroa kaupunkialueella), niin kuin täällä keskiluokkaiset tyypit tuppaavat tekemään aina silloin kun on vähänkin kiire (rikkailla on tietenkin omat autot ja vielä autokuskit). Sinänsä siis jo tuo taksien käyttäminen poikkeaa suomalaisesta todellisuudesta, jossa taksit on vuoden Mercedeksiä ja Volvoja ja joilla opiskelijat ajelevat lähinnä vain lauantaiöinä umpihumalassa.
Mutta, ei se itse taksilla liikkuminen minua vielä miettimään pistänyt, vaan se, kuinka taksikuski toivotti minulle hyvää päivänjatkoa. Suomalainen taksikuski tuskin sanoisi minulle "pidä huolta itsestäsi, rakkaani!"
Täällä tuollainen "ylistyssanojen" käyttäminen on tietenkin ihan normaalia ja olen siihen jo itsekin tottunut. Luultavasti jossain vaiheessa Suomeen palattuani masennun huomatessani, ettei kukaan kiinnitä minuun huomiota, eikä minun itsekään kuulu kiinnittää muihin sen enempää huomiota. Jos joku vastaantulija sanoisi "hei", kutsuen minua kauniiksi vaaleaksi neidiksi, pitäisi minun varmasti hymyilyn sijaan juosta karkuun.

Tässä tapauksessa puhun siis niistä ystävällisistä ja kohteliaista eleistä, enkä niistä idioottien ukkojen rasittavista kommenteista kuten "diablo mami tu si ta buena!" (miten tuonkin nyt sitten katu-uskottavasti kääntäisi...), joita myös päivittäin kuulee. Välillä nekin kieltämättä huvittaa, mutta huonolla päällä ollessani tekisi mieli mennä lähinnä sylkemään päälle. Joskus olenkin jotain vastannut, tai näyttänyt keskisormea, mutta siitähän ne vasta innostuvat...

Toinen asia on tietenkin se henkilökohtainen reviiri, josta Juanitakin juuri puhui. Minä en meinaan mitään hajurakoja enää pitele! Minä pussailen ja halailen ja juoruilen tätien ja setien kanssa niin lähekkäin että nenät melkein koskettaa toisiaan. Minulle on ihan normaalia jutella tutuille ja vähän tuntemattomillekin käsivarresta tai lantiolta kiinni pitäen... Tiedän kyllä, että Suomen kamaralle astuessani astuu kehiin myös suomalainen minäni, enkä varmaankaan vaikuta miltään päällekäyvältä sekopäältä... mutta kyllä se mielessä aina käy. Ainakin ensimmäisinä päivinä Suomeen tultua. Tekisi niin mieli riemuita dominikaaniseen tyyliin tuttuja nähdessä, pussata poskille ja kysellä kuulumisia innokkaasti, eikä vain pikaisesti ehkä halata (jos sitäkään) ja tervehtiä.

Mutta, onneksi siellä pohjolassakin niitä tulisieluja (tuttujakin sellaisia) on, joiden kanssa voi sitten huolettomasti liioitella niitä tervehtimisiä ja muita... ei tarvitse ihan kokonaan jähmettyä sinne jäisten koivujen keskelle.

Tässä muuten tällainen mielettömän tylsä videopätkä, jonka tänään kuvasin yleisessä autossa...
Siitä kuitenkin käy ilmi, kuinka sopuisasti seitsämän ventovierasta ihmistä mahtuu viiden hengen autoon.




Niin ja huomatkaa kuinka hiljaa kaikki matkustajat jököttävät. Kukaan ei edes käännä päätään! Eli jos täälläkin osataan olla näin, niin kyllähän siellä Suomessakin osataan olla ihan toisin päin, eikös? :